Pikajuna Meksikon

Pikajuna Meksikon halki kiitää, yö jo on,
Valokeilat lakaisevat rataa kiiltävää.
Haukku kuuluu kojootin,
Häipyy meluun veturin,
Sierra Madren takaa kuu kuin juusto möllöttää.
Ensiluokan vaunussa
Uninen on tunnelma,
Matkustajat – miehet, naiset – kaikki torkkuvat.
Silloin vauhti hiljenee
Ja melkein pysähtyy
Missä lienee pysähdyksen syy?

Jarrut pyöriin kirskahtaa,
Vaunun ovi aukeaa,
Sisään syöksyy kaksi miestä mustanpuhuvaa:
Pikku-Pete, Iso-Pat,
Gangstereita molemmat,
Kumpainenkin suurta reikärautaa heiluttaa.
“Kädet ylös, gentlemen!”,
Huutaa käskyn terävän
Iso-Pat ja pari kertaa kattoon laukaisee.
“Viisainta, kun jokainen nyt lompsan aukaisee,
Kuula sille, joka kenkkuilee.”

Vastustaa ei kukaan voi, Pikku-Pete vartioi,
Iso-Pat kun evakuoi sormin tottunein,
Sormukset ja kukkarot, medaljongit, lompakot,
Matkalaukut rosvo myöskin tutkii yksintein.
Mitään uhreille ei jää, saalis toiveet ylittää.
Pikku-Pete hohottelee kohti kurkkuaan:
“Miehet lyödään tainnoksiin, mutt’ naiset viedään pois
Lempimättä nyt en olla vois.”

Jymisevä nauru soi, Iso-Pat nyt aprikoi
Kumppaninsa sanoja ja kohta murahtaa:
“Okay, niinpä tehdäänkin, saamme kelpo haaremin
Viedään likat piiloluolaan Sierra Madren taa.”
Silloin vaunun loukosta, herrasmiesten joukosta,
Hidalgo nyt esiin astuu, sanoo: “Señores,
Meille tehkää mitä vain mutt’ naiset säästäkää,
Muuten teistä kehno muisto jää.”

Seuraa hetken hiljaisuus,
ehdotus on outo, uus.
Haa, nyt naisten parvessakin syntyy kohinaa.
Vanhapiika muuan, kas, viisikymmenvuotias
Vaatii puheenvuoroa ja heti sen myös saa.
Silmät vihaa leimuten, tasajalkaa hyppien
Hidalgolle kiukkuaan hän ryhtyy purkamaan:
“Mitäs herra suutaan soittelee ja hääräilee,
Tehdään niin kuin rosvot määräilee.”

Vanhapiika hypähtää Patin kaulaan, siihen jää,
Vaikka iso rosvo koittaa häätää häntä pois.
Nainen lemmenkipeä, muiskuissaan on ripeä,
Eikä Patin vastustelu estää niitä vois.
Hohottelee Peten suu, kaveri kun hermostuu,
Vanhanpiian kuiskiessa: “Darling, I love you.”
Ryöstön uhrit tuijottavat silmät selällään,
Kuinka kaikki oikein päättyykään.

Kauhuissaan on Iso-Pat, ikäneidon suudelmat
Tulisia ovat, niistä hehkuu lemmenlies.
Kiljuu rosvo: “Kuulkaas
Miss, minä olen naimisiss’
Ja on neljä lastakin, en ole vapaa mies.
Kaverini kihlatkaa, siitä kelpo miehen saa.”
Puhe tämä Pikku-Peten posket kalventaa,
Junavaunun ovesta hän säntää pakoon, jees,
Muttei pääse metriäkään ees.

Ikäneito hyljännyt, äskeisen on yljän nyt,
Pikkuruista Peteä hän halaa, suutelee.
Vapauden takaisin, Iso-Pat sai tietenkin,
Vuorostansa apua jo Pete huutelee.
Vannoo, että myöskin hän, naimiskaupan pätevän
Solmi ja on lapsiakin vissiin seitsemän.
Ehkäpä on kahdeksankin, laskutaidollaan
Kun ei pysty Pete loistamaan.

Itkuun vääntyy neidon suu, nyt hän vasta kimmastuu.
Peten leukaan täräyttää suoran oikean.
Untenmailla otsa hiess’ siinä uinuu pikkumies.
Iso-Pat nyt huomaa vaaran häntä uhkaavan,
Ehdi ei hän aseeseen tarttua, kun uudelleen
Vanhanpiian nyrkki puhuu – vaikka tuhanteen
Tuomari nyt laskea kai lukujansa sais,
Ennen kuin Pat siitä virkoais. (no mitäs te sitten narraatte)

Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on,
Rosvot lojuu köytettyinä alla penkkien.
Tehty on taas jako uus, takaisin kun omaisuus
Saatiin alkuasukkaitten sekä jenkkien.
Vaara ohi, rauha maas, iloinen on vaunu taas.
Yksi vaan on synkkänä, no kuka arvatkaas:
Vanhapiika yhdy ei nyt riemuun joukon muun.
“Onni taas on mennyt ohi suun… Huhhuijaa… Onni taas on mennyt ohi suun…Huhhuijaa… Onni taas on mennyt ohi suun”

Reino Helismaa